Hessu 90-luvulla
Katson, että minut järjestettiin Riihmimäen kierrätyskeskukseen 90-luvulla, jotta tutustuisin Hessuun. Minulle luvattiin toista, mitä työ lopulta oli. (Tosin tätä väitettähän voi kiertää sanomalla, että en ollutkaan niin kyvykäs, kuin työhaastattelussa esitin. Tätä tukisi Hessun vihjailu, että hän oli tutkinut koulutustaustaani ja löytänyt sieltä valheellisen todistuksen ymp.suoj.opinnoistani. Kun kerroin, mistä hän sen löytää, hän oli haljeta raivosta.) Ihmisillä myös tuntui olevan aivan toisenlainen kuva työroolistani, kuin minkä itse luulin ottaneeni vastaan.
Myöhemmin koko työkuva paljastui harhautukseksi. Tahattomaksi tai tahalliseksi? Riippuu siitä, mikä rooli ulkopuolisella taholla oli ja mihin minun palkkaamisellani pyrittiin. Mitätöinti ja häisykö vain?
Vaikka palkkasin itse HAn kierrätykseen töihin, näen nyt, että muita mahdollisuuksia ei ollut. Kaikki muut vetäytyivät pois tai olivat aivan mahdottomia tai tekeytyivät sellaisiksi. Kävikö muun muassa niin, että eräällä hakijalla oli “sijaispersoona”, joka oli niin kammottavan oloinen, että suostuin hänen kääntyvän ovelta pois. Kuten hän itse ehdotti.
Myyjäksi pomoni taholta delegoitu myyjä-rouva järjesteli pierukohtauksia asiakkaiden kuullen ja käänsi syytä minun päälleni. Toki hän lopetti, kun otin asian julkisesti puheeksi. Samaa en älynnyt tehdä opiskellessani Riihimäen aikuiskoulutuksessa. EM onnistui tosi makeasti murjaisemaan emäpierun ravintolassa vieressäni. Ja voi että, miten hellästi opettaja tuli minua lohduttamaan. Oliko se sovittu etukäteen porukan kesken? Tätä häpäisy-kulttuuria rakennettiin mielestäni sen vuoksi, että turvautuisin HAaan, kun hän saapui paikalle. Kukaan muu ei tarjonnut tukea tai apua.
Hessu jäi sairaslomalle heti työn aloitettuaan. Syyksi hän ilmoitti äidin kuoleman ja hautajaiset. Myöhemmin kävi ilmi, että asia oli valhe. Oliko äiti tuolloin vielä edes kuollut? Oliko Hessun tarkoitus pehmittää alustaa selityksille, että hän tarvitsee henkilön kierrättämään perintöään, jota ei voi ottaa omalle nimelleen suuren konkkavelan takia?
Metallin kierrtäyshanke?
HAn ehdoton vaatimus oli, että nousen pomojani vastaan ja järjestän hänelle “projektin” metallin kierrätyksessä. Pomoni suunnittelivat sitä, mutta minulla ei ollut osaa eikä arpaa koko hommeliin enkä missään tapauksessa tukenut HAn ehdotusta tosi rankasta painostuksesta huolimatta. Janakkalassa kaatui metallinkierrätys-hanke, mutta en tiedä, oliko sillä mitään tekemistä HAn tavotteisiin. Mahtoiko Hessu yrittää jotain vakoilutoimintaa kaupungin sisällä, sillä hän halusi ystävänsä avulla laittaa Amipro-piirrosohjelman tietokoneeseeni. Syynä se, että juoduin tekemään kaikki tietokonetyöt, joissa tarvitsin piirrosohjelmaa vapaa-ajallani. Kierrätyksen koneella kun oli vain alkeellinen tekstinkäsittely-ohjelma. Hyvin tehokas tapa muuten vaikeuttaa työn kehittämistä, eikö?
Kun Hessun ystävä oli saanut Amipro-piirrosohjelman koneelleni, kaupungin ATK-pomo haki koneen pois. Oliko juttu alunperinkin sovittu niin tapahtuvaksi eli olivatko pomoni mukana hankkeessa, jotta päälleni saattiin lastattua epäluottamuslauseita?
Kyllä. Kyllä minä nyt ajattelen näin. Kun suhteeni Hessuun katkesi ja tämä joutui jättämään työnsä juopottelun takia, asemani työssä vaikeutui entisestään. Ei helpottunut. Silloin selitin tilanteen Hessun vainouhkailuilla. Hänhän vannoi ja vakuutti tuhoavansa elämäni. Mutta oliko sellainen tuomio ylläni jo aiemmin?
Saattoiko olla niin, että Hessun lautakauppakonkka -80-luvulla liittyi myös jollain lailla minuun? En kyllä tuntenut koko miestä ennen kuin hän tuli kierrätykseen, mutta tunsiko hän minut? Toimittaja Xn / kukkakauppias Pn / metsuri Tn ansiosta? En tiedä, miten konkurssi syntyi, joten arvioni on kovin kaukaa haetun tuntuinen, mutta suhteet selittäisivät niin paljon.
Mikä liittäisi minut Hessun lautakauppakonkurssipetokseen 80-luvulla?
Työvoimatoimiston virkailijan mukaan minua on syytetty jonkun konkurssin syyksi. Mikäli konkkapetos tapahtui 80-luvun alussa, se voisi olla Hessun lautakauppakonkka ja sieltä löytyisi liittymäkohta OulunTopi-teatteri-draamaan. Tai STORCKOVIUS-suvun sukukokous!!! -ko? Hoh, hoh, hoijaa!!! Osaako kukaan auttaa tässä?
Kuka organisoi minut kierrätykseen yhtäaikaa Hessun kanssa?
Pyynnön hakea tointa sain Hämeenlinnan ympäristöosastolta. Kuka vinkkasi heille Riihimäen avoimesta paikasta. Tuliko pyyntö Riihimäen suunnalta? Kiipulasta? Vai Jyväskylästä? Vai Hämeenlinnasta kierrätysalan ihmisiltä?
Kauhunhetkiä Hessun kanssa
Anneli-tuttavani mukaan kokemani kauhunhetket eivät ehkä olleetkaan pelkkiä pelotteluja sinänsä, vaan niihin liittyi kokeilu, miten reagoisin täpärissä, epämääräisissä, salakähmäisissä tai pelottavissa tilanteissa. Toisin sanoen Hessu testasi, olisinko ollut valmis lähtemään mukaan rikoksiin ja hän testasi, miten reagoin, jos jutut muuttuvat kauhujännäreiksi. - - - aivan totta. Hänhän raivosi pää punaisena, että tein töitä jollekin kierrätyksessä käyneelle virolaisliigalle, enkä sen takia lähtenyt hänen porukoihinsa. Porukkaan, jonka pääpaikka taisi olla Keski-Suomessako?
Marjamatka Tervakosken metsissä
Marjamatkaa varten Hessu oli lainannut auton autonkorjaaja-ystävältään. Auto oli sininen, vanha rämä, joka prutkutti, pätki ja tutisi niin, että pellit oli irrota. Matkustajan puoleinen ovi ei auennut ulkoapäin, jonka takia Hessu joutui avaamaan sen sisältä. Tempasin oven reippaasti auki, jolloin oven tiivisteet lensivät päälleni. Sotkeennuin niihin hädissäni, mutta lopulta onnistuin pujottautumaan niiden ohi penkille. Työnnyin varovasti istumaan, sillä pelkäsin istuimen antavan periksi, mutta se oli päinvastoin kova ja tukeva. Kuin lattiaan pultattu puupenkki. Sulloin oven tiivisteet jonnekin oveen päin, tempaisin oven kiinni ja kaivelin esille lattialle levähtäneen turvaremmin. Se oli venynyt pitkäksi. En saanut joustoa pelaamaan lyhentääkseni vyötä, mutta ei se olisi ollut tarpeenkaan. Yrittäessäni tökkiä turvavyötä lukitukseen, se ei onnistunut viidennelläkään kerralla. Hessu starttaili onnellisen näköisenä autoa, joten en viitsinyt uhmata hänen hyvää tuultaan kertomalla kaikista vaikeuksista, joita autossa mielestäni oli. Otin turvavyön lukituspään käteeni päättäen pitää siitä tiukasti kiinni, jos rysähtää.
Auto rämähti starttivalmiiksi. Hessu vaihtoi ykkösen päälle ja kaasutti. Ajokki ulvahti liikkeelle ja totesin ihmeekseni liikkuvani sen mukana maantielle. Olin nimittäin jostain syystä odottanut, että auto humahtaisi yltäni ja altani ja jäisin istumaan kadulle turvavyö tiukasti kädessäni.
Auto pätki ja röhi, mutta matkaan vain päästiin. Kyläkaupan kohdalla Hessu pysähtyi haluten käydä hakemassa ilmaisen leivän. Hän oli kuulemma saanut vuoden ilmaiset leivät puraistuaan hampaansa poikki kiveen. Kivi oli ollut hänen myymälästä ostamassaan leivässä. Kauppias ei olisi millään halunnut uskoa juttua, mutta Hessun asianajaja-tuttava oli rientänyt apuun. (- - - Se sama mies, jolla olim ollut valmis paperi allekirjoitettavaksi minulle. Paperi, jolla Hessun perintörahat olisi siirretty minun nimiini, koska hän ei voinut niitä ottaa omalle nimelleen suuren konkkavelan takia. Tai sitten ne rahat olivatkin konkurssivelkaa, kuten poliisi epäili.)
Odotellessani Hessua tutkin auton hansikaslokeroa. Sieltä löytyi rekisteriote. Auto oli kuulunut hyvinkääläiselle nuorehkolle naiselle. Mutta rekisteriote oli vanha. Pikkusen minun syndänalaani kaiversi pelko lappua lukiessani, joten kun Hessu tuli autoon, ilmaisin huoleni.
"Mikä saatanan oikeus sinulla on mennä toisen paperita tutkimaan" oli topakka vastaus. Yritin toppuutella ja kertoa vaaroista, joita ajoluvattomalla autolla ajamisella on, jolloin Hessu keksi rauhoittaa mieltäni sanomalla:
"Mun kaveri on saanu tähän koeajoluvan korjausajalle. Eihän sitä muuten voi testata onko se kunnossa. Sitä paitsi mää aion ostaa tään, jos matka onnaa hyvin. Tällä vois sitten ajella niitä kierrätyksenkin tavaroita. Ei tartteis aina soitella varikolle." Auto oli pieni ja hentoinen, joten teki mieleni kysyä, millä voimalla raskasta kärräyä vedettäisiin? Oliko hän ehkä ajatellut laittaa minut aisojen päihin, jos auto juuttuisi ylämäkeen? En uskaltanut lohkoa enää riidanjuurta, sillä olin jo oppinut yhden läksyn. Hessulle ei saanut sanoa vastaan.
Kaunis sunnuntaipäivä vilahteli nytkähdellen ohi kiitäessmme sinisellä pikku kotterolla kohti Tervakoskea. Hessu kertoili lapsuusajan muistoistaan, jotka tuntuivat olleen melko onnelliset. Ainakin äiti oli jättänyt liikuttavan kauniin muiston poikansa mieleen. Mutta isä oli pitänyt kovan kurin. Vaikka poika oli ollut vasta kuudentoista, isä oli pakottanut tämän menemään naimisiin 22-vuotiaan naisen kanssa, jonka oli tehnyt raskaaksi. Vahinkolaukaushan se oli ollut, mutta minkäs teit. Presidentiltä pyydettiin lupa ja niin avioliitto alkoi, mutta päättyi muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Vaimo kouluttautui sairaanhoitajaksi ja kasvatti toisena syntyneen pojan uuden miehensä kanssa. Tyttö oli syntynyt hyvin vaikeasti vammautuneena. Hänet kasvatti Hessun äiti, joka potkukelkalla kuljetti liikuntakyvyttömän lapsenlapsensa kouluun ja takaisin. Äiti oli näitä vanhan ajan sankari-äitejä, jotka eivät laskeneet työtuntejaan lapsiaan hoitaessaan. Silloin kotiäitys ei vielä ollut palkkatyötä.
Huolimatta Hessua kohtaan tuntemastani pelosta, tunsin myös myötätuntoa. Oma äiti ja tytär olivat ne keskiöt, jotka pitivät hänen elämäänsä liikkeessä, mutta myös juurtuneena maahan. Antoivat rungon, kehyksen elämälle, miten se pitäisi sanoa? Hän ikään kuin hajosi heti, kun astui kodin piiristä pois. Senkö takia hänelle olisi ollut ehdottoman tärkeää saada lunastettu papan kiinteistö takiaisin? Saada rahaa, jolla lunastaa turvallinen paikka itselle ja vaikeasti vammautuneelle lapselle. Päästä asumaan paikkaan, jossa oli ollut järjestys ja kuri. Hessu oli ollut vähän aikaa vihainen kuin villakoira, mutta muuttui kilometrien myötä hämmentyneen oloiseksi. Lopulta levottomaksi.
Yhtäkkiä hän osoitti suurta maalaistaloa, joka oli tien oikealla puolella ja sanoi:
”Tuonne me mennään. Tai siis ton talon ohi. Se kuuluu mun suvulle, oikeestaan mun äidille, mutt niille tuli jokin riita ja nyt siinä asuu mun täti. Mun äiti kävi siellä usein. Se oli aina niin onnellinen, kun se kerto, miten ne joivat päiväkahvia terassilla. Konkan jälkeen tätsy ei halunnu mun käyvän siellä. Piru vie.” Sitten hän käänsi auton pihatielle ja minä hätäännyin. Hessu kiiruhti selittämään:
”Kyllä pihan läpi voi ajaa. Kaikki kyläläiset käyttävät pihan läpi menevää tietä, kun ne menevät takametsiin marjaan.”
Hurautimme suuren kartanon päärakennuksen pihaan pikku Rämällä. Oli kuin olisin ollut elokuvassa, joka pyöri korkealla yläpuolellani. Pihasta käännyimme vasemmalle kohti ulkorakennuksia, joiden välistä tie todellakin näytti menevän synkkään umpimetsään. Juuri ennen metsätielle siirtymistä puiden välistä körryytteli traktroi eteemme. Tie oli kapea, jonka vuoksi otin asennon katsoa taaksepäin, sillä olisimme voineet peruuttaa juuri ohittamallemme levennykselle. Sen sijaan kuulin Hessun päräyttävän vieressäni:
”Perkele. Sinähän siirryt” ja samassa auto ponkaisi rajusti rääkäisten eteenpäin. Traktori siirtyi pari metriä ennen yhteentörmäystä metsään. Se keikkui kantojen ja kivien, muljahti eteenpäin, jääden lopulta taaksemme, jonne en enää uskaltanut vilkaistakaan.
Sen sijaan vilkaisin syrjäsilmällä Hessua. Hänen kasvonsa uurteet olivat kireät kuin viulun kielet. Lujasti rattia puristaen hän ajoi eteenpäin jarrutellen ja kiihdytellen autoa tien kuoppien mukaan. Olin sanaton, ajatukseton ja täysin lamaantunut. En osannut edes vastata, kun Hessu kysyi:
”Taisit vähän säikähtää?” Kohta hän kiiruhti itse selittämään: ”Mua niin risoo vieläkin noiden saamarin pohattojen huijaukset.” Ja sitten tuli pitkä litania historiatietoa, jonka pohjalta yritin luoda uudenlaista kuvaa Hessusta. Kuva alkoi muuttua tavalla, jota en ymmärtänyt. En, vaikka tiesin lukemani perusteella, mitä se tarkoittaisi. Ymmärrys ja tieto eivät kohdanneet. Jatkoimme kohti yhä synkkenevää metsikköä.
Ajettuamme muutaman kilometrin tulimme maantielle, joka luultavasti oli sama, jota pitkin olimme ajelleet tullessammekin. Kohta Hessu havahtui. Alkoi pyörittää päätään odottavan näköisenä ja sanoi: ”Kohta meidän pitäisi alkaa olla kohdalla. Sen tien pitäisi olla ihan kohta.” Pienen ajomatkan jälkeen hän huudahti riemastuneena: ”Siinä. Tonne me mennään. Tuolla me käytiin äidin kanssa usein marjassa.” Ja sinne mekin nyt käännyimme.
Metsäautotie oli melko avonainen, joten siellä oli ajeltu sinä kesänä useammankin. Mutta puolukkamaastoa tien ympärillä ei ollut. Ohi vilahti mahtavia kuusikoita, ränsistyneitä rämeiköitä, kitukasvuisia suon reunoja ja kallioisia, mutta reheväkasvuisia mäkiä. Mutta kuivaa puolukkakangasta ei tullut vastaan. Hessu muuttui kureilevaksi. Pienoinen hymyn kare ilmestyi suupieleen. Hän mutisi: ”Ei tää tainnukaan olla se tie. Miten mää ihan muistin.” Ajattelin hänen olevan nolona erehdyksestään ja pyysin häntä pysäyttämään sanoen: ”Voimmeha vähän kierrellä ja katsella tarkemmin. Pysäytä jossakin.”
Ja hän pysäytti kallioisen kuusikon juurelle. Paksu sammal peitti rinnettä, joten olin varma, ettei siinä kohdassa olisi mitään. Säikähdys kartanon pihassa oli kuitenkin vienyt niin voimani, että teki mieli päästä ulos kävelemään. Voisihan sieltä löytyä sieniä, mietin ja nousin autosta ulos.
Hessu jäi istumaan miettiväisen näköisenä ja huusi lopulta ennen kuin ehdin lyödä oven kiinni: ”Mää käyn kääntymässä tuolla vähän matkan päässä ja kattelen samalla josko siellä” ja saman tien hän starttasi kaasuttaen mutkan taakse. Minä laahasin itseäni kallion rinteellä suuntaan jos toiseenkin, mutta mitään ei löytynyt. Viiden, kymmenen minuutin kuluttua Hessu tulla rämisteli takaisin kertoen, ettei kauempanakaan ollut muuta kuin kuiva kääntöpaikka. Läksimme takaisin maantielle.
Ajettuamma muutaman kilometrin vastaamme tuli aivan edellisen näköinen metsätienhaara. Sekin oli vasemmalle, joten oli aivan ilmeistä, että Hessu oli erehtynyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta oivalluksesta ja hurjasti kaasuttaen hän teki upea kaarroksen kääntäen pikku Rämän metsään. Ajoimme ja ajoimme. Mutta metsät tien ympärillä pysyivät rehevänä kuusikkona tai kitukasvuisena rämeikkönä. Täällä oli myös uljasta koivikkoa siellä täällä. Hessu kaasutteli tien loppuun saakka kääntöpaikalle. Nyt häntä ei enää tuntunut nolottavan, vaan hän oli löytänyt asiasta jotain hauskaakin. Sitähän se aika tekee. Ei muisti enää pelaa. Metsät muuttuvat ja niin edelleen. Kääntöpaikan luona maleksimme hetken omilla tahoillamme, mutta puolukoita ei todellakaan täälläkään ollut. Läksimme pois.
Maantielle päästyämme Hessu otti seurustelevan roolinsa kertoillen tarinoita sieltä täältä, kunnes sanoi yhtäkkiä: ”Kato tota mutkaan. Tollasen mä muistan ihan varmasti olleen lähellä sitä paikka, mistä mentiin marjametsään. Ihan siletti.” Ja toden totta. Mutkan takana odotti metsätien tienhaara. Vasemmalle. Sekin kääntyi vasemmalle. Sinne mekin nyt käännyimme.
Tällä kertaa metsätie laskeutui syvään notkoon, jonka pohjalla lorisi puro tien alla. Notkosta nousimme jyrkkää mäkeä kohti avaraa sekametsikköä, joka levittäytyi tien molemmin puolin. Maisema näytti paljon toiveikkaammlta kuin aiemmin. Huristelimme ja odotin kuivan puolukkakankaan avautuvan aivan kohtsiltään. Ajoimme ja ajoimme. Mutta metsät pysyivät rehevinä, paksusammalisina sekametsinä. Metsän mahtipontinen hiljaisuus levisi autoonkin. Lopulta Hessu katkaisi sen sanoen: ”OK. Pahalta näyttää. Tää saa kyllä kohta riittää. Mut hei. Kyllä tää on ihan varmaan oikea paikka. Mää muistan, että kohta pitäis tulla mäki, jonka päältä näkee maatilan. Kato. Tuolla.” Ja toden totta siellä näkyi edessmme matkan päässä maatila peltojensa keskellä.
Hessu pysäytti auton mäen päälle, jonne oli raivaantunut autojen kääntöpaikka. Nousimme ulos autosta katselemaan rauhallista maalaismaisemaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Hessu halusi mennä sivummalle ”tyhjennykselle” ja minä läksin tulosuuntaamme tutkimaan tien varren kasvillisuutta. Pettymys väsytti. Laahusti siellä täällä mitään ajattelematta. Yrittäen nollata kaiken, jotta en vaipuisi kiukkuun ja masennukseen. Silmäkulmasti huomasin lopulta Hessun tulleen autolle takaisin. Läksin sinne itsekin tietä pitkin laahustaen. Kymmenen metrin päähän päästyäni autosta, totesin Hessun kasvoilla voitonriemuisen, pisteliään ilmeen. Aurinko paistoi hänen takaansa. Valo loi hämyisen katveen väliimme. Oli aivan hiljaista. Vain sora rahisi jaloissani. Yhtäkkiä minua alkoi peloittaa.
Pyyhkäisin kaikki ajatukset pois. Otin reippaimman ilmeeni ja menin autolle sanoen: ”Taisi olla turha matka. Lähdetään pois.” Hessu näytti iloiselta ja työntyi autoon avaten minulle matkustajan puoleisen oven, jonka tiivisteet keräsin ensin oven lokosiin ja työnnyin sitten sitään.
Paluumatkalle lähtö näytti helpottanneen Hessua niin paljon, että arvelin hänen olevan vain iloinen, kun ei tarvinnut ruveta kyhjöttämään puolukkamättäisen vierellä. Hän kaasutteli ja jarrutteli tosi taitavasti tien lonttojen ja kurvien mukaan. Auto oli hänen käsissään kuin vahaa. Se taipui jokaiseen kuoppaan kuin notkea nauha. Ja juttu luisti taas. Muistot autoja maahantuovassa liikkeessä olivat mieluista muisteltavaa. Niissä hän oli onnellinen.
Tultuamme notkon reunalle maantienvarrella, Hessu pysäytti yhtäkkiä auton. Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli kasvojani. Kysyin: ”Aiotko jättää minut tähän?”
”Htjääh?” Hessu kysyi hölmistyneenä. Vastasin: ”No, kun minusta tuntui kuin se olisi ollut jäähyväissuudelma ja että laitat minut kävelmään loppumatkan.” Hessu nauroi, mutta muuttui nopeasti hämillisen näköiseksi. Hän kieräytti päättään vasemmlta oikealle kuin etsien jotain edestään ja starttasi. Mitään puhumatta hän kaasutti auton alamäkeen, hellitti notkon pohjalla, käänsi nokan ylämäkeen, kaasutti rajusti ja niin auto nousi kevyenä kuin höyhen maantienvarteen ja siitä saman tien tielle.
Juuri kun auton nokka saavutti maantienreunan, oikealta mutkan takaa laskevaa alamäkeä pitkin syöksyi punainen henkilöauto. Painoin jalkani etulautaan, huusin täyttä huutoa ja odotin ryminää ja kuolemaa. Hetken kuluttua havahduin kehräävään ääneen. Silmäni avautuivat, sillä näin punaisista marjoista raskaiden pihlajanoksien lipuvan ohitse. Kuulin, kuinka suustani tulivat sanat: ”Mikä se oli?” Hessu tuijotti tiukasti tiehen. Hän vilkaisi minua ylimielisen näköisenä murjaisten: ”Mikä niin? Mitä sää puhut?”
Olin ihan varma, mitä olin nähnyt ja kokenut tapahtuvaksi. Vilkaisin ympärilleni, mutta punaista autoa ei enää näkynyt. Ehkä se oli mennyt metsätielle, josta juuri olimme tulleet. En tiedä. En uskaltanut puhua Hessulle mitään. Oli kuin joku olisi varoittanut. Se outo tunne, joka tulee välillä ja varoittaa: ”Älä puhu. Kaiken mitä sanot, hän kääntää sinua vastaan.”
Ajoimme hiljaisuuden vallassa vielä muutamia kilometrejä, kunnes eteemme tuli suuri ylämäki, jonka päällä levittäytyi autojen käännöspaikaksi tallaantunut alue. Hessu käänsi auton sanoen: ”Käydään kattomassa. Ainakin on kuiva paikka.” Ja toden totta. Puolukkakasvustoa alkoi levittäytyä silminkantamattomaan mäntyvaltaisella metsäaukealla.
Puhimmeko jotain? En enää muista. Olin kuin nukke, joka kävelee ja näkee ja poimii marjoja, muttei uskalla ajatella lähellä olevaa ihmistä olevan olemassakaan. Tutkin sianpuolukkakasvustoa ja mietin, miten pitkälle sen juuret mahtavat mennnäkään. Kaikkea tällaista. Kaikkea, mikä vei ajatukseni jonnekin muualle. Ehkä se raivostutti Hessua, sillä yhtäkkiä hän halusi mennä rinnettä alas, jossa näytti olevan metsätie. ”Mää muistan”-juttuja alkoi tulla taas ja läksimme kävelemään kohti mutkaa. Matkamme keskeytti koiran hukunta. Se voimistui sitä raivokkaammaksi, mitä lähemmäksi tulimme. Vasemmalla puolella tietä, pienellä levennyksellä oli nelihenkinen perhe keräämässä marjoja. Heidän pystykorvansa oli sidottu puuhun, mutta se haukkui kuin riivattu, eikä lopettanut, vaikka isäntä itse kävi remmiin kiinni ja tyynnytteli koiraparkaa. Yritin kävellä kiireesti eteenpäin, mutta Hessu viivytteli syöden marjoja tien varrelta. Etenimme kohti synkkää kuusikkoa. Kuusikko näytti täysin sulkeutuneelta ja kostealta. Pelko puraisi sydäntäni niin lujaa, että kieltäydyin jatkamasta matkaa. Hessun vastustuksesta huolimatta sanoin tulleeni keräämään puolukoita, eikä niitä ihan varmasti ole kosteassa synkässä kuusikossa. Lisäksi olin jo niin väsynyt, että mieluummin läksin auton luo istumaan ja odottelemaan.
Läksin kävelemään takaisinpäin kohti koiran ulvontaa. Hessu mateli perässäni, syöden marjoja matkallaan ja härnäten koiran haukkumaan kuin Tapion raivotar.
Puolen tunnin kuluttua läksimme pois. Saaliinamme vain muutama pyörivä puolukka ämpärin pohjalla ja kimppu kuivia heiniä kuivakukiksi. Eniten ihmetytti Hessun käytös. Hän oli iloinen ja onnellinen kuin juuri ajokortin lunastanut nuori mies.
Suhdettani Hessuun voisi kuvata tuolla marjamatka-efektillä. Pelkään joutuvani syynalaiseksi siitä, että istun auton penkillä ilman turvavyötä, mutta joudunkin syyteeseen siitä, että istun keskellä vilkasliikenteistä tietä rikkinäisellä auton istuimella, pitäen tiukasti kiinni turvavyön päästä.
Lähteellä
Eräänä päivänä suhteemme alkaessa tehdä loppuaan Hessu vei minut lähteelle. Matkalla sinne hänen puheensa ennakoivat syytöstä ja häpeään alistamista. Päästyämme metsän reunaan hän syöksyi lähteelle, alkoi osoitella sen pohjaa jatkaen katkeraa paatostaan. Siirryin sivummalle tutkimaan kasveja, sillä olin jo aiemmin todennut hänen rauhoittuvan kun en kiinnittänyt paatokseen humiota. Nyt hän alkoi raivota:
"Kato tonne. Tuolla sä näet ittes. Siellä on sulle kaikkein rakkain. Sää et saatana kykene jakaan mitään toisen kanssa. Saatana, et tekis mieli" ja näin edespäin. Rauhoittelin häntä parhaan taitoni mukaan ja onnistuin lopulta niin hyvin, ettei minun tarvinnut katsella sitä kaikkein rakkaintani. Matkalla kotiin mietin - ja mietin vieläkin - mitä minun olisi pitänyt hänen kanssaan jakaa? Rahaako? Ajatukseni hän mitätöi tai torjui eikä meillä ollut muutakaan jaettavaa. Koko hommeli oli vain yhtä pakottamista, käskemistä ja määräilemistä. Ja häpäisyä julkisisesti. Häpäisy voimistui sitä mukaa kun kävi selväksi, ettei meistä tule paria.
Mietin yhä mahdollisuutta, josko hän halusi jakaa äitini perintöosan, josta minulle oli luovutettu 1/6 eli noin 30 000 markkaa eli noin 5000 euroa. Sitä minulla ei ollut tosin lupa käyttää, sillä osuus oli sidottu asuntoon, jossa äidillä oli oikeus asua kuolemaansa asti ja jota oli tarkoitus käyttää hänen hoitokuluihinsa kun vanhuus veisi voimat. Raha ei ollut minun käyttööni tarkoitettu.
Oliko kuitenkin niin, että Hessu oli tietoinen siirrosta ja päätti käyttää sitä hyväkseen tai peräti niin, että Hessun takana ollut henkilö oli yllyttänyt veljeni tekemään siirron, jotta Hessu voisi yrittää tarttua siihen?
Syytökseni on rikollinen, mikäli asia ei ollut niin. Pyydän sen vuoksi jo etukäteen anteeksi. Mutta asia on selvitettävä ja koska minulla ei ole muuta kanavaa kuin julkisuus, joudun käyttämään sitä.
Suhdekriisi
Elämäni mieleenpainuvin tapahtuma oli hetki, jolloin Hessu kutsui minut illalliselle. Kutsu perustui anteeksipyyntöön. Suostuin, sillä tokihan halusin olla hyvissä väleissä hänenkin kanssaan.
Sisälle mennessäni haistoin kuitenkin ahdistuneen vihan. Riisuin takkini, kiitellen kutusta. Keittiön puolelle astuessani totesin, että pöytään oli katettu vain yksi lautanen. Kysymykseeni, eikö hän itse aikoinut syödä lainkaan, Hessu vastasi:
”Mää on syöny jo. Tää on sulle. Tää saattaa olla sun viimeinen ateria. Syö nyt, saatana.”
Istuin järkyttyneenä pöytään, miettien vastausta. En enää muista sitä, mutta Hessun puheet kyllä muistan. Ne olivat yhtä vaatimusta suhteen jatkamiselle, itsemurha -uhoilua, tappo-uhkauksia, häpäisy-uhkauksia ja muuta sellaista, mistä ihmiselle nousee tukka pystyyn. Kyselin ja rauhoittelin. Hessu skenaroi, että jollen jatka seurustelua, hän tulee hyppäämään sen junan alle, jolla matkustan kotiin. Yritin luoda mielikuvia, miten onnellinen hän voisi olla ilman minua, mutta mikään ei auttanut.
Saatuani aterian alas kurkustani, Hessu nauroi:
”Tiijäks. Mää laiton tohon makkaraan myrkkyä. Kohta sää alat vähän tuntee kipua. Hah, haa.” Vähän aikana hän nauraa röhötti, mutta kun en lähtenyt siihen mukaan, hän kärähti: ”En saatana mää oo siihen mitään laittanu, mut mieli kyllä teki, saatana.”
Rauhottelin taas ja nousin pöydästä ruveten siivoamaan pöytää. Hessu motkotti:
”Joo. Saatana. Kyllä sää ainakin jälkes saat siivota.” Ja sitten alkoi mielikuvien luominen, millaista on kuoleaman takana. Sain siitä aivan erilaisen kuvan, kuin mitä Raamattu antaa, mutta sehän olikin hänen taivaansa.
Seuraavaksi alkoi skenarioiden luominen viimeisistä palveluista. Rauhoitellen häntä sain astiat lopulta pestyä ja pöydän pyyhittyä. Hessu kävi käsiksi, yrittäen saada aikaan kunnon riitaa, lyömistä ja tönimistä. Jatkoin yhä rauhoitellen ja luoden mielikuvaa mahdollisuuksista, joita hänellä olisi ilman minuakin. Töniminen loppui ja Hessu siirtyi olohuoneensa sohvalle istumaan tupakkaa poltellen.
Läksin kävelemään ulko-ovelle kiitellen ja toivotellen hänelle kaikkea hyvää. Hessu ryntäsi yht'äkkiä perääni huutaen:
”Et saatana lähe tästä talosta kun kuolleena. Sää tuut takasin tänne” hän huusi. Olin ehtinyt jo ottaa takkini naulakosta. Hessu tempasi sen kädestäni, heittäen takin nurkkaan huutaen:
”Saatana. Sää pysyt nyt täällä ja teet juuri niin ku mä määrään.” Pelkäsin hänen tarttuvan laukkuuni, joka oli oven vierellä olevalla tuolilla. Kuljetin myymälän pohjakassan kotiin, sillä sitä ei voinut ryöstöuhkailujen takia jättää myymälään. Istahdin kiireesti laukun päälle sydän syrjällään miettimään tilannetta. Olin pelosta puolikuollut. En kyennyt puhumaan, enkä käyttämään käsiäni. Enkä aivojani. Pistin silmäni kiinni ja rupesin laskemaan sataan.
Yhtäkkiä silmieni eteen levittäytyi synkän yön tähtitaivas.
Kuulin napsahduksen, yötaivas hävisi ja silmiini tulvi valo. Näin Hessun huoneen sellaisena kuin se oli ulko-oven vierellä olevalta tuolilta katsottuna.
Tajutessani, mitä oli tapahtunut, sopertelin hämilläni: ”Sinä löit minua.”
Hessu syösyi ohitseni keltaisissa, kiiltävissä silmissään hurjistunut, lohikäärmekatse. Hän huusi: ”Saatana niin löin ja nyt mä tapan”. Hän syöksyi edestäni komeronsa ovelle, jossa hänellä oli puukot ja kirveet ja muut metsätyökalut.
Kuulin sanovani:
”En minä kuolemaa pelkää.”
Hessu pysähtyi kuin seinään. Hänen päänsä tärähti. Hän kääntyi katsomaan minua, silmien tyvessä vielä ripaus raivoa, mutta se tipahti pois hänen silmiensä kohdistuessa kasvoihini. Hessu sanoi:
”Sää et pelkää kuolemaa. Jaaaa.”
Hessu siirtyi hieman taaemmas olohuoneeseensa, kääntyi seisomaan kasvot minuun päin ja rääkäisi kärisevällä äänellä:
”Sää halusitkin, että mää tapan sut? Ahaa. Ahaa. AHAA!”
Samalla kun hän näytti oivaltavan mahdollisuuden, että minä leikin hänen kanssaan kuolemantanssia oman hädänalaisen tilani takia, minä oivalsin, että hänen oivalluksessaan piili minun pelastukseni. Jatkoin tuijottamista jonnekin ajatusten onkaloihin, joihin en millään tahtonut saada lisää valoa, mutta näin käyttäytymiseni ihan oikeaksi. Hessu siirtyi kauemmas olohuoneeseensa ja meni istumaan tuolille vastapäätä minua. Olin edelleen täysin sanaton.
Hessu tuijotti silmissään niin ilakoiva ja ylivoimaa uhoava katse. Sieluni läpi kulki limainen, kylmä aalto. Laitoin silmäni uudelleen kiinni ja rupesin laskemaan sataan, mutta en pääsyt kuin kymmeneen kun säikähdin huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta. Avasin silmäni ja totesin Hessun nostaneen toisen jalkansa toisen jalan polven päälle. Siinä hän heilutteli jalkaa ihan leppoisan oloisesti ja katseli minua naureskellen. Oksennus pyrki ruokatorveeni tukkien hengityksen hetkeksi.
Hetken kuluttua Hessu siirtyi mitään puhumatta parvekkeelle. Sytytti savukkeen ja alkoi poltella kaikessa rauhassa parvekkeen kaiteeseen nojaten.
Totesin hetkeni koittaneen. Hivuttauduin ylös tuolilta, kokeillen kantavatko jalkani. Ne kantoivat. Siirryin linkuttaen takkini luo, vaikken tiedä, miksi onnuin. Se vain tuntui tilanteeseen sopivalta! Sain takin sormiini, siiryin sen kanssa ulko-oven vierelle tarkkaillen koko ajan tilannetta parvekkeella. Hessu poltteli siellä ihan kaikessa rauhassa savukettaan. Tempasin laukkuni, avasin oven ja hivuttauduin ulos takki sormien päässä roikkuen. Laitoin oven hiljaa kiinni. Odottelin hetken, mutta kun en kuullut huutoa enkä pauketta, käännyin lähtemään pois pukien samalla takkia päälleni.
Pihalle päästyäni kävelin ensin ihan vika suuntaan, sillä halusin kiertää korttelin turvallisuuden tunteen takia. Suunnistin lopulta rautatieasemalle. Lähestyessäni asemaa junaliikenteen melu tuntui repivän aivoni hajalle. Pääsin lopulta sisälle asemahalliin. Yritin saada kontaktin ihmisiin saadakseni kauhuni kuriin. Mutta tuntui kuin olisin kävellyt pallon sisällä. Katsoin peiliin ihmetellen, miksi näytin ihan tavalliselta. Minuthan oli revitty ihan hajalle. Koska peilikuvani pysyi normaalina, läksin ulos laiturille odottelemaan junaa. Jostain sisämpäni sopukasta nousi tietoisuus, että olin selviytynyt jostakin pahasta, mutta voimat eivät riittäneet tehdä selvää, mitä oli tapahtunut.
Nousin junaan ja matka kohti uutta kauhua alkoi.
Junaonnettomuus Vanajan kirkon kohdalla
Sitten koitti päivä, jolloin Hessun uhkaus junan alle hyppäämisestä tuntui tapahtuneen.
Palasin töistä iltajunalla, joka oli melko tyhjä. Viereisellä penkillä istui kaksi nuorta tyttöä, joista toinen oli tuttavani tytär. Sama, joka seuraili ulkoillessani tuttavani kanssa Sairion suunalla ja sama, joka hämäsi minut ottamaan vitosen kaupan lattialta.
Olin nukahtanut. Heräsin junan tööttäilyyn ja jarrujen kirskuntaan. Tunsin tömähdyksen ja tyttöt huusivat: ”Kauheeta. Näit sä? Siellä lensi ruskeeta kangasta ja oliskohan se ollu laukku tai jotain.” Tytöt vilkuilivat minua, mikä tuntui kuin he olisivat syyttäneet minua siitä, että nyt se Hessu hyppäsi junan alle.
Konduktööri tuli ovelle. Vilkaisi minua silmiin, jäi sitten tuijottamaan takkiani sanoen: ”Pittää pysähtyä. Jouvutaan vähän perruuttaan. Joku taes jeähä junan alle.” Hän siirtyi ulko-ovelle, odotti siinä kunnes juna pysähtyi, avasi sitten oven ja laskeutui portaat ulos.
Nostin jalkani edessäni olevan istuimen jalkatangolle. Tuntui kuin avoimesta ovesta olisi ryöminyt verta ja sisälmyksiä junaan. Hetken kuluttua konduktööri palasi. Hän vilkaisi minua sanoen:
”Kummallista. Ei siellä mitään ollu. Tuolta tulloo takkaa kohta pikajuna ja teijän pittää nousta siihen. Meijän matka jäi nyt tähän. Pittää ootella poliisia.”
Konduktööri laskeutui uudelleen ulos jääden oven vierelle odottelemaan pikajunan tuloa. Valmistauduin lähtemään ulos. Tytöt supattelivat takana. Lopulta pikajunan kirskunta alkoi kuulua raiteiden päästä. Siirryimme ulos. Alas laskeutuessani raide tuntui liukkaalta ja jälleen tulivat mieleeni ihmisen sisämykset. Mieleni teki oksentaa. Sanoin jotakin, johon tytöt nälväisivät: ”Vai muka hyvä. Eikö se ole kauheeta, että ihminen jäi junan alle.” Tunsin itseni ihan koneeksi, joka ei ymmärrä omia tunteitaan eikä ajatuksiaan.
Jollakin ymmärryksen osalla päättelin olevani vähän shokissa Hessun uhkailujen takia ja että oli mahdollista, että koko yliajo oli pelkkää pantomiini-draamaa, mutta järjellä ja tunteella en kyennyt tilannetta hahmottamaan. Vasta kun en löytänyt jälkeen päin mitään mainintaa missään mistään junaonnettomuudesta Vanajan kirkon kohdalla, rupesin pohtimaan, oliko koko juttu teatteri-esitys. Koska se kuitenkin tuntui täysin mahdottoman suurelta ollakseen missään suhteessa kokemuksiini tai varsinkaan kokemuksiini Hessun kanssa, päätin odotella muita selityksiä.
Niitä ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut ja kun nyt uudelleen laitan juna-onnettomuuden kokemuksiini herjalynkan tiimellyksessä, koen sen jälleen pelkäksi pelotteeksi. Jokin, mihin minua yritettiin Hessun avulla naruttaa, pitää olla Suurta Draamaa.
Toimittaja Ex ja Kansanedustaja Hex
Junamatka-kavereikseni tulivat toimittaja ja kansanedustaja. Jo muinoin Hessu oli innoittanut ajatukseen, että ajattelutapani on ihan samanlaista kuin kansaedustaja Hen. Meillä oli kuulemma ihan samanlainen arvomaailma ja ihan varmasti olin käynyt kuuntelemassa hänen puheitaan ja ihan varmasti olin ollut hänen huoransa ja ihan varmasti käytin Hessua vain hyväkseni päästäkseni Hen tuttavuuteen ja muidenkin Hessun silmäätekevien tuttavien ystävyyteen.
Pidin kaikkea Hessun sairaan mielen tuotteena, mutta oliko siinä osa tottakin? Se osa, jolla pyrittiin minua yllyttämään kansanedustaja Hen puhetilaisuuksiin ja läheisyyteen, jotta taas kerran voitaisiin luoda jotain ihme draamaa?
MarkkuTopi Jaakonsaari Hämeenlinna
2000-luvun alussa
Miehen oikea nimi ei ollut Jaakonsaari. Oletettavasti herjaporukka yritti naruttaa ajatukseen, että tässä on Liisa Jaakonsaaren exä, joka nyt olisi kiinnostunut minusta. Voi pojat, mikä mäihä! - En ole vieläkään tarkistanut, onko Liisa J. edes ollut koskaan naimisissa, saatikka eronnut. No. Ei tullut silloin edes mieleeni. Vasta kun herjalynkkaajien tapa älyttää häpeään tavoilla, joihin liittyy jokin tavoite suuruudenhulluuteen, rupesin miettimään mahdollisuutta, että Jaakonsaari -nimi oli tekaistu juuri sen kuuluisuuden takia.
Oliko MarkkuTopi sama mies, kun painoi naisen päätä Keravanjokeen aikana, jolloin asuin Tikkurilan ortodoksisen seurakunnan toimintakeskuksessa?
Oliko hän sama mies, joka suoritti Oulunsalon päällekarkauksen 80-luvun alussa?
Oliko hän sama mies, kun kävi Riihimäen kierrätyskeskuksen ovella esittäytymässä työnhakijaksi, vaikka ei ollut kyseinen henkilö?
MarkkuTopin ensi-esiintyminen alkoi jalkakäytävä kyyläilyllä. Ihan tosi. Ei se ollut sen kauniinpaa. Seuraavaksi seurasi näyttäytyminen asuinkerrokseni käytävällä. Hän tuli ulos naapurihuoneesta, jossa asui yksinäinen nainen. Kolmas esiintyminen tapahtui kattotason siivousparvekkeella, jossa luin kevätauringon lämmössä kirjaa. MarrkuTopi oli eräänä päivänä ripustanut koko pitkän parvekkeen tangot täyteen plyysi-mattoja. Niitä oli ainakin kahden huoneiston matot, jotka hän tuli hakemaan kohta parvekkeelle mentyäni.
MarkkuTopi jäi hetkeksi tuijottamaan minua todella hämmästyneen näköisenä mattonsa takaa. Minulle tuli mieleen joku kierrätyskeskuksen asiakas, mutta en sanonut muuta kuin nyökkäsin päivät. Mies meni hämilleen, tempasi maton kainaloonsa, vilkaisi vielä kerran, mutta meni sitten oven luo mattokasalleen. Sieltä hän vielä tokaisi jotakin lukemisesta, jolloin murahdin jotain vastaukseksi.
MarkkuTopi poistui ovesta, enkä nähnyt niitä mattoja enää sen koommin. Mies alkoi kyllä tulla pihassamme vastaan tämän tästä, mutta ei enää tervehtinyt. Sen sijaan alkoi vihjailu tuttavieni ja omaisteni toimesta, että minusta on jokin rikas mies tosi kiinnostunut. Ehkä enomies? Ehkä asuu alueella, jossa asuvat vain tosi rikkaat? Ehkä etsii vaimoa, kun on juuri eronnut? Ehkä nuori tyttö on hänen tyttärensä, joka kertoi asiasta?
Tiedättehän, on miljoonia tapoja, joilla ihmiselle voi vihjailla, että tämä on hyvin suuren mielenkiinnon kohteena - positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. MarkkuTopilla oli jopa auto, jonka väri oli sama kuin ulkoilutakkini ja rekkari oli hauskasti VEI-muotoa ja numeroina veljeni osoitteen numerot. Vaivannäkö oli kyllä valtavaa, se on myönnettävä.
Mutta miksi ei ollut koko aikana normaalia puhetta? Normaalia esittäytymistä enomiehen ominaisuudessa tai appena?
Vallin grillin grillinäky:
Tämä kertomukseni sai ihmiset kuohuksiin tai hymyilemään "tietävinä". Tiedättehän? "Ai se on niitä sinun näkyjäsi" -tyyliin. Kuitenkin se on täysin realistinen ja järkiperäisesti selitettävissä.
Olin tulossa iltapäivällä mummotuttavani luota päiväkahvilta. Ajoitin tuloni kotiin yleensä niin, etten porhaltanut pihan läpi silloin, kun autokoulun autot lähtivät liikenteeseen tai palasivat sieltä. Tällä pyrin viestittämään, etten hakeudu Jaakonsaaren tuttavuuteen, sillä hän näytti alkulämmittelyn jälkeen hyvin torjuvalta. Koska kuitenkin sitä "sulhasmies" vihjailua oli niin paljon, ajattelin suojella miesparkaa juoruilta.
Nyt kävi kuitenkin niin, että palasin juuri silloin pihaa kohti, kun ajotunnin piti alkaman. Vilkaistuani kelloani taisin vähän irvistää ja murista kiukusta, sillä autojen luona oli ihmisiä odottelemassa. Samassa huomasin Vallin grillin sienustalla iloisesti nauravan vaalean, pyöreäkasvoisin nuoren miehen. Hän nauroi niin makeasti, että minullekin tuli hyvä olo. Hän katseli silmiini ystävällisen tuttavallisesti, joten nyökkäsin tervehdyksen. Muistelin nähneeni hänet talomme käytävällä. Ehkä uusi asukas tai vierailija.
Odotin miehen sanovan jotakin tai liikahtavan minua kohti jutellakseen, mutta kävikin päinvastoin. Hänen ilmeensä musteni, silmät muuttuivat epäluuloisiksi ja suu sulkeutui tiukkaan mutruun. Hämmennyin ja yritin viestittää ajatukseni ilman sanoja. Miehen kasvoille nousi epäuskoinen ilme. Hän kysyi silmillään: "Etkö tunne minua?"
Pudistelin päätäni tai ainakin yritin tehdä kieltävän merkin silmilläni, jolloin miehen kasvoilta alkoi pursuta raivostunutta vihaa. Kauhistuin. Miehen leuka alkoi väpättää, kasvojen ilme alkoi murtua ja totesin katsovani - Jaakonsaaren kasvoja! Jaakonsaaren, joka oli noin kuusikymppinen, tumma ja kaitakasvoinen, kovaa elämää nähneen miehen kasvot.
Järkytyin kasvojen muutosta. Siis todella kasvot muuttuivat - ei pelkkä ilme. Kompastuin kadunreunakiveen, sillä en tajunnut katsella jalkoihini. Toivuttuani horjahduksestani miehen ilme oli laantunut, se oli jotakin kyselevän uteliaisuuden ja huvittuneisuuden väliltä. Yrtin uudelleen tervehtiä, sillä minusta oli luontevaa ajatella, että samassa pihapiirissä kulkevaa ihmistä tervehditään.
Mutta ei Jaakonsaari. Ei. Hän kääntyi edelleni ja lähti lähes juoksemaan autolleen, jonka sisälle hän hyppäsi ja jossa häntä odotti autokoulu-oppilas. Jatkoin matkaani asunnolleni. Talomme päätyyn oli Jaakonsaaren Erkki-kaveri parkannut autonsa ja katseli kulkuani käsi oven kahvalla, mutta hän ei mennyt sisälle. Yritin pitää ilmeeni peruslukemilla, sillä juttu lähinnä nauratti, vaikka siihen liittyi näinkin hurja näköharha. Ihan totta! Sillä hetkellä todella ajattelin Vallin grillin vain tuoneen mieleeni Oulun Topin, jonka muistan lähinnä vain grillin tai narikan vierellä seisovana. Mietin, että jostain syystä jouduin taantumaan, joka toi mieleeni Oulun Topin tai Savonlinnan autokoulun autokouluopettajan, jolle suoritin omat ajotuntini aikoinaan. Ja että jostain syystä Erkki-kaveri halusi seurata, miten reagoin muistooni.
Kun pääsin sisälle, Arja-tuttavani soitti töistään ja kysyi vointiani. Sitä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt eikä tehnyt jälkeenpäinkään. Luulenkin, että grilli-draama oli jollain lailla etukäteen sumplittu.
Olinko saanut jossain vaiheessa jotain huumetta, joka altisti muistotaantuman vai oliko minut suorastaan suggeroitu moiseen humpsaukseen? Skitso-harhakin se voisi olla, mutta siinä tapauksessa minun olisi pitänyt jossain vaiheessa olla narkomaani, joka olisi avannut ovet skitsoiluun. Huumeita en kuitenkaan ole tietääkseni koskaan edes nähnyt, muuta kuin kuvissa.
Jos siis joku tietää minun käyttäneen huumeita, pyydän ilmoittamaan siitä minullekin. Siitä tiedosta olisin todella kiitollinen.
Katsokaas, jos nimittäin saisin todistettu Vallin grillin Grillinäyn huumeiluksi tai suggeroinniksi, olisin löytänyt syyt pariin muuhunkin manipuloituun käytökseeni. Ja se puolestaan tarkoittaisi, etten millään voi olla ainoa uhri. Teot olisivat niin hyvin organisoituja ja ammattimaisia, että urheja pitää olla hyvin paljon muitakin. Ja toiminnan takana on oltava lääkäri, joka hallitsee juuri psyyken lääkeet ja huumeet.
Jatkuu 2000-luvulla
Kävikö niin, että salaseuranta sai yhä koveneemman muodon? Tarttuiko tahtipuikkoon teatteri- ja toimittajaporukan toka sukupolvi? Karit ja Matit siirtyivät eläkkeelle ja herjalynkka jatkui Mikoineen ja Mikkoineen.
Kerran nuori, huumetokkurainen mies tuli kysymään keskellä katua: ”Missä täällä on se ravintola, jossa alamaailman miehet kokoontuvat.” Huumevihjailut alkoivat todenteolla rasittaa mieltäni. Mutta oliko kyse pelottelusta vai houkuttelusta huumeiden käyttäjien seuraan? En aikonut hetkeäkään liittyä huumeiden- tai alkoholin käyttäjiin.
Kuvaan tuli ”MarkkuTopi Jaakonsaari” ja vesitippakidutus. Jaakonsaaren oikea nimi lienee eräs toinen.
Tällöinkö äänitteiden käyttö vakiintui kiusaamismuotona? Onko mahdollista, että niitä on käytetty myös öiseen aikaan? Alitajunnan manipuloimiseksi? Tähän viitaitisi AnnaMariHelenan kysely luostarissa. Aivan ykskaks yllättäen hän kysäisi silmät vaanivasti sirrillään: “Tekeekö sinun mieli kiroilla?” Hänen puhetapansa ja ilmeidensä perusteella kuulin kysymyksen: “Sinunhan tekee mieli kiroilla, eikös vain?”
En ole vainoharhaisuuden asiantuntija, sillä en ole koskaan kuullut tai nähnyt kummempia, vaan uskon kaiken pohjautuvan järjellä pääteltäviin syihin ja seurauksiin. Enkä ainakaan vielä tiedä muuta syytä tahattomasti mieleen nouseviin sanoihin (ei ole siis kuuloastin avulla kuultava sana) kuin sen, että ihminen on kuullut niitä usein aiemmin. Koska en ollut kuullut luostarissa kiroilua, päättelen siis nyt, että kuulin kiroilua yön aikana, nukkuessani. Tiedättehän?
Aikana, jolloin ihminen on hyvin syvässä unessa, hän ei herää, vaikka vierellä joku huutaisi. Jos olisin tiedemies, tutkisin, onko mahdollista juuri tuona hetkenä tuottaa ihmisen mielikuviin sanoja, jotka nousevat päivän aikana ajatuksiin.
Tätä uniseurantaa tukisi muuten, pojat, muista PiiaSalomen kommenteista. Eräänä aamuna hän kuvaili nousseensa ylös aivan samalla tavalla kuin minä. Näkikö hän ylösnousutapani videolta, joka oli otettu huoneestani? Toisin sanoen, oliko luostarissa videointi päällä asukkaan huoneessakin? Kuinka paljon tätä tointa siellä oli? Tuskin olin ainoa, jonka jokaista liikahdusta seurattiin videoinnin avulla, vai mitä pojat?
Uniseurantaa tukisi myös Hessun kommentointi. Hän uteli kasvot kireänä, silmät syyttävinä tuijottaen. ”Nukahditko sinä varmasti niin nopeasti?” Vastasin nukahtaneeni heti, mutta en kertonut, että heräilin hänen hommeleihinsa. Aikoinaan mietin, että hän saattoi tutkia rahapussiani tai pankkikorttini numeroita. Yhteen aikaan mietin, mahtoiko hän kopioida pankkikorttini, koska sinä aikana kun hänen kanssaan yritin seurustella, pankkitilini oli aina nollilla. En saanut säästettyä yhtään penniä. Kun seurustelu loppui ja samoihin aikoihin pikapankkikorttini vaihdettiin uuteen, pankkitilini alkoi taas karttua. Samoihin aikoihin myös Hessu nosti uuden vainoamiskarjunnan. Aivan totta. Juuri näihin aikoihinhan jouduin pyytämään poliisilta apua, saadakseni vainouhkailut loppumaan. Loppuiko Hessulta mahdollisuus käyttää säästötiliäni?
